Nämä päivät

Tulipahan herättyä ajoissa. Takana tosin melko huono yö, poika heräsi ihan kokoajan  renkkuamaan ja renuamaan. Noh, sama se, kunhan edes vähän nukkui.

Tänään pojan kummi tulee meille ja sään salliessa mennään leikkipuistoon ja laitetaan vähän tuota meidän pihaa. Mä sain nyt pakkomielteen siitä pionista, mainitsinkohan siitä viimeks?! Oh well, oon päättänyt että haluan etupihalle pionipenkin. Ja pienen sireenin  (syreeni) ehkä 🤔🤔 Noh, mutta jokatapauksessa, tänään on pihan laittoa.

Ensiviikolla onkin lääkelaskutentti. Se pelottaa enemmä ku mikää muu 😔😔 Ens viikonloppuna pidetään myös pojan 2v synttärit ja miehellä on polttarit 😁😁 Häät lähenee, TJ35!!!!!!!!!! KÄÄK!!!!!

Mut nyt keittämään aamukahvia! Ihanaa päivää kaikille!

-lintuemo

Äsh. Onnistuin sunnuntaina reväyttämään TAAS selkäni… Ja tänään (tai no eilen) kävin sitten lääkärissä, sillä se kipu alkoi taas mennä siihen, että itkun kanssa sai nousta ylös. Mullahan on myös selässä epiduraalista tullut hermovaurio lannehermossa… Ja nyt hetki sitten selvisi, että siellä on myös fasettinivelissä nivelrikko. Huoh. No kuten tiedätte, nivelrikko ei koskaan parane. Ei se maailmanloppu ole, se tulee mulla jo sukurasitteena, mutta olisi tietty ollut hienoa herätä tähän elämäntaparemonttiin hieman aiemmin, jotta olisin voinut ostaa sillä lisäaikaa… Mutta nyt pelataan näillä korteilla, vinkumatta. Tai no vingun, koska sattuu 😨😨

Lääkäri määräsi päivystysajalla mulle jumalattoman arsenaalin kipulääkkeitä ja ensimmäistä kertaa tk lääkäri kirjoitti vatsansuojalääkettä. Pisteet siitä siis.

Loppuviikko olisi vapaata, ajattelin hieman alkaa peuhkaamaan pihaa kesäkuntoon. Ensiviikolla on lääkelaskutentti, joten kaikkea muuta mahdollista tekemistä sitä pitääkin itselleen haalia, paitsi kokeisiin lukemista 😂 Joko teillä on pihanlaitto kovassa vauhdissa? Mun haave olis istuttaa tuohon etupihalle pionipenkki, pioni on mun yksi lempikukista ❤ Täällä paistaa koko päivän etupihalle aurinko, joten sen puolesta ilmeisesti pioni ainakin menestyisi siinä. Laitan myös muutamia yrttejä kasvamaan ja laatoitetaan vähän pihaa. Pääsee tuo juniorikin ihan omalle pihalle leikkimään, kun se on raivattu. Olisitte nähnyt tämän syksyllä, kun tähän muutettiin. Sekä etu- että takapiha oli aivan lävitsepääsemätöntä viidakkoa. Nyt sentään ollaan kaikki saatu matalaksi, tai laitettiin ne jo syksyllä. Nurmikon siemeniä pitäis mättää kilotolkulla tuohon pihaan…

Mutta joo, taidan oikaista itseni maate. Kauniita uneja kaikille ❤

-lintuemo

Olen todella pahoillani, etten ole hetkeen kirjoitellut. On pitänyt hieman kiirusta koulun sekä kodin suhteen. Suoritin loppuvuodesta Kasvun tukeminen ja ohjaus tutkinnon osan ja nyt on alkanut Hoito ja huolenpito jakso. Voi pojat, sen kanssa onkin ollut kiirettä. On ollut kokeita, joista yllättävää kyllä olen selvinnyt hienosti. Samoin laajoista etätehtävistä. Vielä olisi jäljlellä lääkelaskut, lääkehoidonkoe sekä Hoito ja huolenpito harjoittelu sekä tutkintotilaisuus…

Noniin, se koulusta.

Paino on tippunut aika mukavasti, vaan kun sille tulee itse niin kovin sokeaksi. Lisäksi mulla on todella todella paljon (arviolta 10kg verran) löysää nahkaa ympäri kehoa, jota ei saa kaikkea kiinteytettyä. Nyt kerron aika arkoja asioita, mutta koen, että jos näistä on jollekkin hyötyä ja motivaatiota, niin mielelläni ne jaan. Painoin pahimmillani 176kg (tai no mistäs sitä tietää onko se paino ollut joskus suurempikin, mutta tuo on suurin mitattu paino). Leikkausaamuna paino oli 129kg tasan ja nyt paino heittelee siinä 85-83kg välillä, eli olen ns painojumissa. Tuo ei sinällään haittaa, sillä tiedostan, ettei paino voikaan alituiseen tippua ja onhan tässä alkuvuodesta 2014-alkuvuoteen 2017 tippunut yhteensä painoa sen 91-94kg… Sinällään aika uskomatonta. Se on kuitenkin jo yhden lihavan ihmisen paino. Hullua. Miks mun silmät ei vain näe sitä. Kävin maaliskuussa 5kk kontrollissa. Otettiin laaja verenkuva, vitamiinit yms.. Mun KAIKKI veriarvot on huippuluokkaa, jopa huono kolestroli on samaa luokkaa, mitä vaadittaisiin sydäninfarktin saaneelta. Vitamiinit imeytyy ja proteiinitaso on todella hyvä. Lihasta kehossa on edelleen 60,5kg ja siitä olen erittäin ylpeä. Edelleen hehkutan, että tämä leikkaus pelasti elämäni… Mutta voikun olisin herännyt tähän pudotukseen aiemmin. Minulla todettiin hetki sitten selän alaosassa fasettinivelissä nivelrikko ja nikamavälit ovat kaikki madaltuneet :'( Ja sitähän ei millään enää paranneta. Nyt ei auta kuin pitää lihaksista hyvää huolta.

Kokeilin tässä vajaa kuukausi takaperin mun hääpukua. Pelkäsin, sillä se ei ostaessa mennyt lantiosta ylöspäin päälle. Nyt se sujahti, mutta vähän on vielä tehtävää ennen häitä, jotta se on täydellinen. Täytyy sanoa, että siskoni (joka on kaaso) ja muiden kaasojeni ansiosta tuosta elämämme yhdestä tärkeimmästä päivästä tulee täydellinen <3

Kirjoittelen taas, nyt lupaan vähän reipastua tämän asian suhteen. Yritän tähän liittää kuvan mukaan painonpudotuksesta. Kuvien välillä on vajaa 2v ja 66kg.

Iloa jokaisen teidän päivään <3

– lintuemo

Puh. Anteeksi. Jäänyt koko kirjoittelu. Jotenkin elämä ollut todella hektistä koulun ja henkilökohtaisen elämän kanssa. Mehän mennään naimisiin miehen kanssa ensi keväänä ja häitä suunnitellessa vierähtää aikaa ihan reippaasti.

Mulla oli tossa 3vk jälkitarkastus leikkauksesta. Paino pudonnut jo 10kg leikkausaamusta, mikä kuulema on hieman liian nopea tahti. Proteiinia pitäisi saada uppoamaan enemmän, samoin ihan siis kaikkea ruokaa. Kalorimäärä pitäisi ainakin tuplaantua.. Blah. En olis koskaan uskonut entisenä syöppönä, että tulee päivä kun se syöminen on vaikeaa. Kaikenlisäksi ihan kaikki vähänkin sokeripitoiset tuotteet on alkanut dumppaamaan ja se olo ei kamalan nopeasti pois sitten lähdekään. Mutta olo muutoin on hyvä. Olen myös muutamalta kuullut, että ”rouva voisi varmaan ostaa pienempiä vaatteita kun nuo housut tuppaa roikkumaan.” Niimpä niin. Mun ahteri on alkanut katoamaan ja se on ihan mieleinen asia 😊

Nyt tultiin viikonlopuksi mun vanhempien luokse Savoon. Ihana miettiä ihan muita asioita hetki. Maanantaina sitten alkaakin ensimmäinen työssäoppimisjakso, päiväkodissa. Hieman jännitän.. Kuten jännitän aina uusia tilanteita. Ja enemmän jännittää, miten saan syömiset työpaikalla sujumaan, mutta luulen onnistuvani ihan hyvin.

Huominen pyhäinpäivä on vetänyt mielen hieman apeaksi. Isä on viimeajat pyörinyt mielessä, ihan jo häidenkin takia. Olisi niin paljon kerrottavaa… Mutta ehkä hän TOIVOTTAVASTI ajatukseni kuulee, siellä missä ikinä nyt onkaan… Huomenna siis muistellaan kaikkia edesmenneitä rakkaitamme. Muistelen isän lisäksi isovanhempiani sekä muutamaa erittäin rakasta ystävääni ❤

Ihanaa viikonloppua sinulle ja rauhallista pyhäinpäivää ❤

-Lintuemo

Ajattelin, että mä tänään kirjoitan ihan lyhyesti vaan. Siis on ollu niin suolesta tää koko päivä ku olla vaa voi. Nukuin viimeyönä hikisen 3h, mulla siis tuli synnytyksessä epuduraalista aika vaikea hermovaurio. Ja viimeyönä sit oli todella vaikea yö kipujen kannalta. Vaikka jatkuva lääkitys on kipuun, ni se ei aina auta ja tarvittavia kipulääkeitä ei ole. Noh, ei auttanut kuin valvoa…

Aamulla sit pyyhälsin ostamaan kirpparilta aivan ihanat valkoiset korkkarit meidän ensi kevään häitä varten 😍

Mutta sen jälkeen.. En jaksanut tehdä mitään.. En oo jaksanut panostaa syömiseen, en juomiseen. Kaikki ruoka teki todella huonon olon, meinasin nukahtaa keittiönpöydän ääreen kun tehtiin mun ystävän kanssa kouluhommia… Klo 18 aikaan mä luovutin ja menin päikkäreille, mies jäi hulivilin kanssa leikkimään. Kaksi tuntia nukuin taju aivan kankaalla, heräsin, painelin suihkuun, syötiin iltapala ja takas sänkyyn. Ja nyt ei tietenkään uni meinaa tulla.. ja huomenna on vielä kaiken lisäksi kouluilta. Noh… Eiköhän tämä tästä…

Kyllä huomaa selkeästi, miten uni ja ruuan laatu vaikuttaa omaan oloon. En tänään syönyt oikeastaan kunnon ruokaa, närpin vähän mannapuuroa, söin yhden näkkärin ja vähän kukkakaalia. Sit söin pari juustonaksua ja siitä se huono olo sitten vasta yltyikin. Toisaalta se on hyvä, sillä juuri näin saan ne epäterveelliset asiat poistettua mun elämästä. En oo aikoihin maistanutkaan mitään ”herkkua” ja täytyy myöntää, ettei ne sit loppupeleissä kamalan hyvältä maistunutkaan. Nyt oon yrittänyt saada edes vettä uppoamaan, ettei tule sen veden puutteen takia sit huono olo.

Mutta nyt mä tän marinan päätteeksi lähden nukkumaan, jotta jaksan edes jotain huomenna tehdä ILMAN päikkäreitä. Kauniita uneja kaikille ❤

-Lintuemo

Noniin, jospa olisi aikaa taas hetken verran kirjoitella. Silloin kun vielä vasta leikkaus muhi ajatuksena mielessä ja etsin siitä vasta tietoa, en sitä harmikseni ihan kamalasti löytänyt… Tai sitten en vaan osannut etsiä oikein. Enihau, ajattelin, että jos joku näistä mun kirjoituksista vaikka hyötyisikin.

Mä päätin jo leikkaukseen mennessä, etten aio sairaalassa pitkiä aikoja töpeksiä ja veritulpan pelko oli sen verran suuri, että se sai mut liikkeelle… TODELLA AJOISSA. Mut kärrättiin heräämöstä osastolle ja miltei heti nousin ja lähdin pienelle kävelylle. Meilahden Tornisairaalan 13:ta kerroksesta on meinaa aika huikeat näkymät, että jo se ”pakottaa” liikkeelle. Tippateline on aina vähän inhottava ja hankala, mutta hyvin senkin kanssa rullasi. Mulle siis tehtiin gastric bypass leikkaus eli vatsalaukun ohitus. Epikriisiä tavattuani ymmärsin, että uusi minimasu jätettiin vetoisuudeltaan 50ml suuruiseksi ja suolta ohitettiin 150cm. Kuulostaa hurjalta, mutta minimasun kapasiteetti kyllä kasvaa, n.200ml saakka. Tokihan on myös niitä, jotka ovat onnistuneet sen venyttämään jotakuinkin entisiin mittoihinkin.

Olin siis ajoissa jalkeilla, eikä mulla ollut oikeastaan kipuja. Panadol oli oikeastaan aika riittävä. Kaikki lääkkeet alkuun tuli nestemäisenä tai murskattuna, ettei ärsyttäisi vatsaa niin paljon. Nestettä ei kovinkaan isoa huikkaa voi kerralla edes ottaa. Aloin saamaan silti nesteitä ihan hyvää vauhtia alas. Jostain kumman syystä maito on tökkinyt leikkauksen jälkeen ja se jäi sellaisenaan multa kokonaan pois. Käytän kahvissa, mutta sellaisenaan en voisi edes kuvitella juovani, edelleen alkaa oksettaa kun edes mietin… Hhrrhrhrhh… Noniin.. Eli pääsin siis seuraavana päivänä kotiin. Paras ystäväni tuli isänsä kanssa mua hakemaan kotiin, mieheni ollessa lapsen kanssa kotona ja odottaessa minua. Ystäväni huolehtii aina kaikesta… En oikeastaan tiedä ketään, kuka panostaisi ystävyyteen yhtä paljon. Hän on ollut tukena aina kaikissa vaikeimmissakin tilanteissa, mutta myös jakanut mun kanssa onnen kyyneleet. Kotimatka tuntui pitkältä, vaikkei matkaa ollut kuin reilu 50km. Kaikki heilautukset sattuivat. Pääsin kuitenkin kotiin ja olin niin väsynyt, kun sairaalassa en saanut nukutuksi, että tulosuukkojen jälkeen rojahdin sängylle ja kuorsasin parin tunnin päikkärit.

Alkuun mun syömiset olikin juomisia. Join mehua, vettä, piimää… Lihalientä. Olo oli suht energinen! Leikkauksessahan mulle palasi nesteitä 3kg verran ja olin ihan turvoksissa, takki ei esim mennyt kiinni. Mutta vain parissa päivässä tuo 3kg oli hävinnyt ja siihen vielä 2kg päälle, eli paino romahti 5kg ihan yllättäen. Tehokasta. Aloin päivien mittaan syömään erilaisia keittoja, proteiinivalmisteita jne. Ja mun on pakko sanoa, että rakastuin vanukkaaseen nimeltä ProPud. Ai hyvänen aika, voisin edelleen elää sillä 😀 Suklaa on lemppari. 100g kohden 10g proteiinia ja sokeria 4,6g. Nyt kun leikkauksesta on kulunut huomenna 3vk, olen aloitellut syömään pehmeää ruokaa. Ja voin kertoa, että sen kyllä huomaa mikä ei sovi… Kana ei ainakaan vielä sopinut ollenkaan, samoin kun ei perunakaan. Järkyttävät mahakrampit ja se ruoka yksinkertaisesti vain puskee ylös, etkä voi sille mitään. Pari kertaa olen itkenyt vessassa pää pöntössä… Sydän hakkaa ja täristyttää. Tätä kutsutaan nimellä ”dumping” oire. Johtuu siitä, että ruoka kulkeutuu syystä tai toisesta liian äkkiä ohutsuoleen ja se ei siedä kyseistä tuotetta. Noh. On tosiaan selväksi tullut mitkä ei sovi. Nälkäähän mä en ole leikkauksen jälkeen tuntenut ollenkaan, janoa kyllä. Joten on PAKKO huolehtia, että tulee syötyä. Ja syömässä saa olla kokoajan. Jotkut eivät pidä listaa syömisistään, jotkut merkkaa millilleen kaiken ylös. Mä merkkaan silloin tällöin, ihan vain siksi, että näen kuinka paljon saan energiaa jne. Ei voi sanoa, että olisi yksi ainut tapa toimia oikein. Jokainen tekee niinku parhaaksi kokee. Mutta syödä pitää. Tuon alun tiputuksen jälkeen mulle iski tajuton painojumi. Keho varmaan on aika finaalissa sen suhteen, ettei tiedä antaisko yhtään enää läskiä poltettavaks vai mitä tekis… Mutta väsytystaktiikka on paras, eihän tässä voi kuin jatkaa 😉 Kyllä se keho jossain vaiheessa tajuaa päästää irti sellaisesta mitä ei tarvita.

Olen löytänyt lempparikseni pehmeäksi keitetyt kasvikset. Oikeastaan parsa- ja kukkakaali on ne mitä voisin syödä päivästä toiseen… Ainiin, Propudia unohtamatta kuitenkaan 😀 Mehua en enää juurikaan juo, sekin aiheuttaa toisinaan lievät dumpparit. Vesi on ollut paras juoma. Mitään epäterveellisiä mielitekoja ei ole ollut. Makuaisti on aivan erilainen… Välillä olen kyllä miettinyt, että kajosiko ne leikkauksessa mun aivoihinkin. Ennen olisin niin hyvin voinut vaan elää rasvaisella ruualla ja karkilla. Elo ei tosin olisi ollut kovinkaan pitkä.

Haavat ovat parantuneet todella nopeasti, yhtä haavaa lukuunottamatta kaikki ovat arpeutuneet. On tämä yksikin suurimmaksi osaksi arpeutunut, mutta sisältäpäin törröttää vähän tikin lankaa, joten se voi olla syynä, miksi se ei vielä ole täysin ummessa. Ensiviikolla mulla onkin sitten verikokeet ja 2pv sen jälkeen Meilahdessa jälkitarkastus. Ainakin kehonkoostumusmittaus tehdään.. Se tehtiin myös kuukautta ennen leikkausta, joten jännä nähdä mitä muutoksia kehossa on tapahtunut tämän projektin myötä.

Näin loppuun haluaisin sanoa, että leikkaus ei kuitenkaan ole mikään oikotie onneen. Kannattaa harkita todella tarkkaan, lähteekö tähän mukaan. Koko loppuelämä menee uusiksi. Jos et ole tarkkana ja muuta syömistottumuksiasi, niin on enemmän kuin varmaa, että kilot palaavat. Sanotaanko, että n. 2v ajan paino tippuu ihan leikkauksen voimasta, MUTTA jos et ole mitään muuttanut verrattuna elämään ennen leikkausta, ohrasesti käy. Leikkaus vaatii täyden elämäntapamuutoksen. Tämä ei todellakaan ole mikään helppo tie ja jokainen myös meistä leikatuista ne kilot joutuu aivan itse pudottamaan. Täytyy tehdä aina ne terveelliset valinnat, jotta paino putoaa, keho voi hyvin ja jaksaa. Leikkauksessakin on riskinsä, riskitöntä leikkausta ei ole. Ja vaikka itse leikkaus sujuisi hyvin, se ei takaa, että kaikki onnistuu. Matkan varrella voi tulla lukuisia komplikaatioita, joiden ansiosta koko loppuelämä voi kärsiä. Mutta jokainen meistä leikatuista riskit varmasti tiedostaa. Enihau, en kadu mitään. En vaihtaisi päivääkään. Tää oli mun pelastus. Vaikkei tämä olekaan oikotie (JA HYVÄ NIIN!!!!), on paljon helpompaa, kun ei ole kokoajan nälkä ja mieliteot kiusaa. Se tekee tästä projektista siedettävämpää. Olen myös hankkinut kuntosalikortin ja pyrin alkuun käymään 3 kertaa viikossa kuntosalilla. Pt teki mulle mahtavan ohjelman, jota itseasiassa kohta taas vähän korjataan, kun kehitystä syntyy. Liikunta kannattaa ottaa painonpudotuksen tueksi jo ennen leikkausta, toipuminen on nopeampaa.

Mutta nyt lätinät sikseen ja sunnuntain viettoon. Näyttäisi tulevan vesisadepäivä, mutta pienen lenkin taidan silti käydä kävelemässä ja tehdä vähän pihatöitä… Niitä meinaa riittää!! Tää meidän piha oli aivan järkyssä kunnossa kun tähän muutettiin (asunto kylläkin myös), mutta kovalla työllä tästä mieleisensä saa. Nyt lähden keittämään aamukahvit. Ihanaa syyssunnuntaita juuri sinulle❤

-Lintuemo

Huh olihan homma.. Mistä tätä ohjataan? Oon ihan käsi näissä… Noh jokatapauksessa, jostain kai se on aloitettava.

Eli siis. Olen kotiäiti, minulla 1,5v poika kotona, jonka kanssa koskaan huominen ei ole eilisen kaltainen. Se ei tosin elämästäni tee haastavaa… Haastavan siitä tekee ylipaino. Olen koko aikuisikäni ollut enemmän tai vähemmän ylipainoinen. En oikeastaan edes lähde tiettyä syytä nimeämään, syitä on monia. Olen entinen perheväkivallan uhri, sairastin masennuksen ja syömishäiriön, minulla on ollut aina vääristynyt minäkuva… Lisäksi olen entisen alkoholistin lapsi… Myöhemmin kerron, miksi nimenomaan entisen.

Aloittaakseni nyt jostain kertomaan, niin kerron nyt ensin siitä, milloin heräsin tekemään jotain itseni eteen. Se ei ollut se, kun esiinnyin televisiossa isoimmillani… Eikä se ollut sekään, kun yllättäen tulin raskaaksi, vaikka minulle oli kerrottu lääkärin toimesta, etten koskaan tule lapsia luomuna ainakaan saamaan… Vaan se herääminen tapahtui, kun 3vrk synnytysyrittämisen jälkeen eräs vanha kätilö tuli ja sanoi: ”Eiköhän rouva ole nyt yrittänyt tarpeeksi, lapsi ei sinusta mahdu ulos kuin leikkaamalla ja olette molemmat saaneet vakavan tulehduksen ja lapsen sydän ei kauan enää kestä sinun supistuksia”. Tunsin oloni epäonnistuneeksi. Lapsi oli makrosominen, sillä minulle oli kehittynyt salakavala raskausdiabetes, joka ei kunnolla ilmennyt kotimittauksissa. Raskausajan noudatin lääkärin ohjeita, mutta insuliinia ei aloitettu ja lapsi pääsi liian isoksi. Kun vihdoin kuulin mun lapsen ensimmäisen itkun ja hänet annettiin mun rinnalle, mun maailma romahti. Lapsi vietiin heti pois, saamaan lisähappea ja mun leikkaamista jatkettiin. Poistettiin umppari ja lisäksi joku kasvain. Kun aloin tajuta jotain, huomasin, että katetrin lisäksi minulla oli muitakin letkuja itsessäni kiinni. Myöhemmin sain tietää, että minulle oli havaan asennettu vakuumi-imu, jotta haava parantuisi. Siinä värisevää ja piipittävää konetta tuijottaessani aloin tajuta asioita. Olin sairaalloisen lihava, olin itse vaarantanut sekä lapseni, että oman henkeni. Raskausaikana painoni tippui, ONNEKSI, mutta silti olin niin iso, että mun piti synnyttää Naistenklinikalla. Päätin, että kun tervehdyn, alan asioiden eteen tekemään jotain.

Tämän jälkeen tuli lisää komplikaatioita, joista voin kertoa myöhemmin.

Pääsimme kotiin seuraavalla viikolla ja luonnollisesti hetken kuluttua synnytyksestä mulle tehtiin sokerirasitus. Tähän mennessä paino oli synnytyksestä tippunut vajaa 20kg. Diabetesta ei ollut kehittynyt, mutta painoni takia minulla oli suurentunut riski siihen sairastua, lisäksi diabetes on sukurasitteena. Juttelin diabeteshoitajan kanssa, joka kysyi halukkuuttani lihavuusleikkaukseen. Olin sitä halunnut jo pitkään, vaan kerran jo minut oli lääkärissä käännytetty. Paikalle kutsuttiin diabeteslääkäri, joka oli hoitajan ja minun kanssa samaa mieltä ja laittoi asian eteenpäin. Pian mulle tulikin Hyvinkään sairaalaan endokrinologille aika, joka oli marraskuun 2015 lopussa. Olin huojentunut, jännittynyt ja peloissani.

Aika kului kesästä talveen liian hitaasti.. Madellen. Välillä olin varma, että se oli jopa pysähtynyt. Vaan tuli marraskuun loppu ja pääsin endokrinologille. Olin valmistautunut pitämään kunnon esitelmän, MIKSI minun pitäisi päästä leikkaukseen. Endokrinologi kuunteli, kun itkin ja nauroin samaan aikaan. Kesken mun puheen, lääkäri keskeytti mut ja sanoi: ”Kyllä sinä leikkaukseen pääset. Laitetaampas asiat eteenpäin!” Olin ihmeissäni ja taisin ajaa kotiin suu auki, pää täynnä miljoona kysymystä ja taisin käydä läpi kaikki tunteet. Sovittiin, että tammikuussa 2016 aloitan HUS painonpudotusryhmässä ene- dieetin. Tämän dieetin aikana oli tavoitteena tiputtaa 12% painosta ja sitten toukokuussa lääkäri soittaisi ja laittaisi lähetteen leikkaukseen, jos sitä vielä haluaisin.

Tammikuuhun 2016 mennessä painoni oli kerennyt nousta taas 10kg. Ei auttanut kuin ottaa härkää sarvista ja aloittaa lapioimaan oman elämänsä paskakasaa. Eneily lähti ihan hyvin käyntiin, mitä nyt välillä särki päätä ja oksetti. Kävin vaaditussa gastroskopiassa ja hommat sujui hyvin. Gastroskopiassa ei löytynyt mitään poikkeavaa, otettiin koepalat helikobakteerin toteamista varten. Lääkärini soitti helmikuussa, minulla oli todettu keskivaikea helikobakteerin aiheuttama tulehdus. Sovittiin, että syön rankan häätökuurin, kun ene kuuri olisi loppunut, eli huhtikuun alussa. Hampaat irvessä, loppua kohden.

Eräänä keskiviikon iltana, tätini soitti. Ajelin juuri kotiin painonpudotusryhmästä. Hän oli isästäni huolissaan, kun ei vastaa puhelimeen. Sanoin, että minulle hän vastaa aina ja päätin soittaa isälle. Ei vastannut. Soitin pari kertaa uudestaan. Huolestuin. Laitoin isälle viestin, että soitan poliisit, kerta et vastaa, sun on parempi olla nukkumassa vaan krapulaas pois tai näytän sulle taivaan merkit! Soitin poliisille. Kello riipi silloin 21. Poliisi lupasi soittaa heti, kun löytävät isän. Puhelin soi klo 22.54. Maailmani romahti. Hyvin kyynisen oloinen poliisisetä ilmoitti minulle, että isäni on löydetty menehtyneenä, kotoaan, kiitos ja näkemiin… minun isä? Eihän minun isä voi kuolla. Kuka mulle sit soittelee ja jaarittelee aina samat asiat. Olen pienestä asti ollut isän tyttö. Eihän mun isä ole voinut kuolla.. eihän? Vaan seuraavana aamuna soitti kuolinsyytutkija ja kaikki hänen sanansa meni ohi.

Seuraavat viikot meni sumussa. Aloin sisarieni kanssa järjestellä asioita. Otin vastuun aivan kaikesta. Menimme tyhjentämään isän asunnon ja onneksi saimme sukulaisilta apua. Samalla söin sen hemmetin häätökuurin, joka pisti mahan sekaisin ja kipeäksi. Samalla myös järjestin hautajaiset, minun ja mieheni kihlajaiset sekä poikamme 1v. synttärit. En vieläkään pysty vastaamaan, kuinka siitä kaikesta selvisin. Asiat tuli hoidettua, mutta kuinka täydellisesti, siihen en osaa vastata. Saatoimme isän hautaan, kannoin itse isän uurnan ja laskin hautaan. Sisarusten kanssa vielä peittelimme isän. Sinne jäi lepäämään, minun isi.

Toukokuussa lääkäri soitti häätökuurin jälkeisiä tuloksia. Ei. Se saakelin pirulainen ei vieläkään ollut hävinnyt. Ei muuta kuin uusi kuuri!!!!@€#_÷£+(!&÷&÷&÷£@¥×&==&!!! Voitte uskoa kuinka täynnä tätä kaikkea olin, kuinka vihainen olin. 11vk ene kuuria, isän kuolema, rankka häätökuuri… Täytyy jälkikäteen kiittää ihanaa miestäni ja kaikkia läheisiä, että kestivät minua ja nostivat kun meinasin romahtaa. Ene kuurin aikana paino tippui 18kg. Söin siis jälleen uuden häätökuurin. Sovittiin, että lääkäri soittaa elokuussa.

AINIIN!!! Unohdin kertoa, että ennen isän kuolemaa olin hakenut lähihoitajakouluun. Ja totta ihmeessä pääsykokeet sijoittuivat isän hautajaisviikolle. Kokeet meni sumussa. Silti ilmeisesti olen ollut järjissäni, sillä tulin hyväksytyksi opiskelemaan.

Elokuussa alkoi koulu ja lääkäri soitti. SE PIRULAISBAKTEERI OLI VIHDOIN SAATU HÄÄDETTYÄ MUN KEHOSTA!!!!!! Ja lähete leikkaukseen lähti. Elokuun lopussa myös muutimme isompaan asuntoon, kolmioon. Ja pian myös sain puhelun Meilahdesta, minut oli määrä leikata 3.10, päivä ennen syntymäpäiviäni. Olin innoissani, kauhuissani ja peloissani. Ennen leikkaustahan vaaditaan miltei kaikilta vielä 4vk ene kuuri. Ja sen aloitin. Tällä kertaa se sujui paremmin, sillä leikkauspäivä oli mielessäni kokoajan. Minulle tehtiin kaikki tarvittavat tutkimukset ja ne näyttivät hyvältä. Tietysti ylipainoa lukuunottamatta 😀

Leikkauspäivä saapui ja hoipuin paikalle tärisevänä ja pelokkaana. Olin ottanut edellisenä iltana 40mg somacin ja pistänyt Klexane piikin (estää tukoksia) ja aamulla join pre-operatiivisen juoman. Minua kohdeltiin kokoajan todella hyvin. Pian mua tultiin aulasta hakemaan vaihtamaan vaatteet. Kauaa tämänkään jälkeen en ehtinyt istumaan, vaan pian minua jo tultiin hakemaan leikkaussaliin. Leikkauspöydällä tuli itku. Pyysin kertomaan mun miehelleni, että rakastan. Rakastin. Nukkumatti, eli anestesialääkäri naurahti ja sanoi, että ei tänne ketään tapeta ja kohta pitäis tuntua päässä hassulta. Kerkesin sanoa, etten ole kyllä juonut mitään alkoholipitoista. Ja sitten lähtikin taju.

Olin herännyt reippaana leikkauspöydällä, kun alettiin herättelemään. Olin alkanut repiä intubaatioputkea pois ja noussut ylös, huudahtanut ”ADIOS!” ja painellut sairaalasängylle. Ensimmäisen kerran heräsin itse tähän maailmaan ku mua kärrättiin heräämöön. Mulla oli paha olo ja muhun koski. Ensimmäinen ajatus oli, että mitä helvettiä mä olen mennyt itselleni tekemään. Pienen kiroilun, ärjymisen ja kolmen oxanest annoksen jälkeen, olo tasottui ja pyysin päästä ylös ja vessaan. Mua hoiti heräämössä aivan ihana nainen. Pääsin ylös ja vessaan ja pian jo osastolle. Pääsin kävelylle ja sain lääkkeitä sekä juotavaa. Ja nestelistan. Sain ekana päivänä juotua 600ml. Tein itsenäisesti paljon asioita enkä pyytänyt ylimääräisiä lääkkeitä, sillä olin melko kivuton. Suurimmat kivut aiheutti leikkauskaasut. Aika kului sairaalassa nopeasti, neste upposi ja pääsin seuraavana päivänä jo kotiin. Oli maailman ihaninta päästä kotiin, omien rakkaiden luokse. Vatsassani oli 5 pientä haavaa, leikkaukseni kesti vaivaiset 1,5h ja kaikki meni kuulema kuin oppikirjan mukaan.

Elämästä leikkauksen jälkeen ja vähän muustakin, kerron jatkossa. Nyt on pakko mennä laittamaan termiitti unille. Kiitos juuri sinulle, kun jaksoit lukea. Iloa ja rakkautta lauantai iltaan ❤

– Lintuemo